5.4.1 Kasvitautikuvaukset
Lumihome
Lumihome (Microdochium nivale, aikaisemmin Fusarium n. tai Gerlachia n.) vioittaa talvehtivia syysviljojen oraita ja nurmikasveja. Lumihometta aiheuttava sieni voi levitä kylvösiemenen mukana ja tuhota kehittyvän idun jo ennen viljan orastumista. Suomessa pääasiallisena tartuntalähteenä pidetään maassa saastuneissa kasvinjätteissä elävää lumihomeen sienirihmastoa, joka syksyn ja talven aikana vioittaa talvehtivia oraita.
Keväällä lumen sulamisen jälkeen lumihomeen saastuttamien oraiden lehdet ovat painautuneet tiiviisti toisiaan ja maata vasten. Lehdet ovat väriltään vaaleanpunaisia ja niitä peittää vaaleanharmaa tai vaaleanpunainen sienirihmasto. Pahoin vaurioituneet oraat yleensä tuhoutuvat lähes kokonaan. Ellei kasvupiste ole täysin tuhoutunut, voi kasvusto suotuisissa olosuhteissa toipua.
Suurimmat tuhot lumihome aiheuttaa syysrukiille, mutta tautia esiintyy myös syysvehnässä, niittonurmissa ja nurmikoissa. Lumihomeen esiintymisrunsaus ja taudin aiheuttamien tuhojen suuruus riippuvat ratkaisevasti sääoloista. Taudille erityisen suotuisat olosuhteet kehittyvät silloin, kun pysyvä lumi sataa routaantumattomaan maahan, jolloin ilmankosteus lumen alla on suuri, ja kun lumipeite on paksu ja se sulaa vasta myöhemmin keväällä.
Rukiin ruskearuoste
Rukiin ruskearuostetta (Puccinia recondita f.sp. secalis) voi joinakin vuosina meillä esiintyä rukiissa melko runsaasti. Sen tunnistaa lehtien yläpinnalla hajallaan sijaitsevista tummanruskeista pistemäisistä kesäitiöpesäkkeistä. Aiemmin ruskearuostetta on esiintynyt haitallisena etenkin syksyllä aikaisin kylvetyissä syysviljojen oraissa, mutta sitä voi esiintyä runsaana myös varsinaisen kasvukauden aikana. Maatiaisruislajikkeet samoin kuin niistä polveutuva Ensi-ruis ovat suhteellisen kestäviä ruskearuostetta vastaan.
Ruskopahkulasieni
Ruskopahkulasientä (Typhula incarnata) ja mustapahkulasientä (T. ishikariensis) tavataan samoilla kasvilajeilla kuin lumihomettakin. Keväällä oraiden lehdissä esiintyy runsaasti pieniä (0,5 – 3,0 mm), mustia tai punaruskeita pahkoja, jotka pian varisevat maahan. Taudin leviäminen tapahtuu etupäässä sienirihmaston avulla, mutta myös syksyllä pahkoista kehittyneisiin nuijamaisiin itiöemiin kehittyneet itiöt saastuttavat talvehtivia oraita. Sienten tuhoamat oraat ovat väriltään harmaita ja rihmamaisiksi kiertyneitä. Pahkulasienet eivät leviä siementen mukana, vaan tartunta tulee ainoastaan maasta.
Torajyvä
Torajyvä tuottaa näkyvien oireiden eli siemenen tilalle kehittyvän rihmastopahkan, torajyvän, lisäksi myös ihmisille ja eläimille haitallisia homemyrkkyjä, toksiineita, jotka ovat yhteisnimitykseltään ergotalkaloideja. Juuri homemyrkyt ja siitä seuraavat satoerien mahdolliset hylkäykset tekevät torajyvästä haitallisen. Määrällisiä satotappioita kasvukaudella se ei juuri aiheuta. Rukiin tekee herkäksi torajyvälle sen ristipölytteisyydestä johtuva avoin kukinta, joka tarjoaa hyvän kasvualustan torajyvän itiöiden itämiselle otollisissa, kosteissa olosuhteissa.
Torajyvän tartunta tapahtuu kehittyvien jyväaiheiden kautta viljan kukinta-aikana. Maassa säilyneet tai kylvösiemenen mukana maahan päätyneet torajyvän pahkat itävät kosteuden turvin ja levittävät itiöitä kasvustoon. Kaikki tekijät, mitkä viivästyttävät tai pidentävät kukinta-aikaa, lisäävät torajyvän tartunnan riskiä. Viileissä ja sateisissa olosuhteissa siitepölyn muodostuminen ja leviäminen hidastuu, minkä takia viljan kukinnot pysyvät auki ja pölyttämättöminä pitkän aikaa, mikä altistaa niitä torajyvän itiöille. Pölyttynyttä kukkaa torajyvä ei pysty enää tartuttamaan.
Torajyvän pahkat säilyvät maassa itämiskykyisinä noin vuoden. Kynnössä pahkat hautautuvat syvälle maahan eivätkä pääse itämään seuraavana vuonna ja menettävät siten elinvoimaisuuttaan. Kevytmuokkauksessa ja suorakylvössä torajyvän pahkat jäävät maan pintakerroksiin ja pystyvät helpommin itämään ja aiheuttamaan tartuntaa seuraavana kasvukautena.